Elämä voittaa jälleen (tai antibiootti alkaa auttaa) mutta pystyin kuvittelemaan jo kotoa poistumista ensimmäistä kertaa viikkoon. Eilinen ilta meni ystävien kanssa aasiahenkistä iltaa viettäessä ja kruunasimme illan Evan ja Manun keikalla. Huh, ruoka oli hyvää, seura mahtavaa ja keikka sinklaa vieläkin niskavilloissa. Evan kaunis ääni on uskomaton, koska se on todella yhtä vaikuttava ja koskettava kuin levyillä. Manu taas hurmaa karismallaan, äänellään ja parrallaan sekä musiikki silitti kaiken täydelliseksi kokonaisuudeksi.
Tänään vapaapäivän innoittamana päätin jatkaa kultturellia viikonloppua ja läksin elokuviin. Tälläisena muotoilu alan opiskelijana koin tutustumisen arvoiseksi Armi Elää! -elokuvan. Näin ollen minä ja muut tädit, sekä yksi setä istahdimme elokuvateatterin punaisiin jättituoleihin, katsellen ensin maraton mainoslähetyksen ja hetken jo epäilin elokuvavalintaani kun valkokankaan täytti eläkeläisalennukset.
Armi elää! -elokuva on Jörn Donnerin ohjaama fiktiivinen draama Armi Ratian elämästä. Elokuva kertoo vuosista jolloin Armi perustaa Marimekon ja vie sitä kohti suosiotaan.
Minulla on usein melko negatiivinen mielikuva suomalaisista elokuvista, koska ne vaikuttavat usein liian teatraalisilta ja tekemällä tehdyiltä (kaurismäki syndrooma). Tämä elokuva olikin siitä erikoinen, että se oli tarkoituksella kuin teatteria, sillä elokuvassa oli tarina tarinassa. Elokuva kertoi siis teatteriryhmästä joka valmistelee näytelmää Armista ja hänen elämästään. Tarinan kerronta oli erikoista, sillä se välillä tempaisi todella mukaansa, kunnes koko kohtaus muuttuikin teatteri harjoitukseksi. Näyttelijät olivat ne samat, jotka melkein kaikissa suomalaisista elokuvissa löytyy, tosin pomppasi sieltä yllätten ruutuun itselleni tuttu, muille ehkä vieraampi Cécile Orblin. Näyttelijät tekivät työnsä hyvin ja etenkin Armin esitäjä Minna Haapkylä yllätti minut positiivisesti.
Mutta itse tarinan antiin. Elokuva toi mielestäni esiin hyvin naisnäkökulman muotoilussa. Eilisen illan keskustelut naisten luovuuden hulluudesta (tai hulluuden luovuudesta) tulvivat mieleeni, kun Armi oli kutsunut rahoittajansa luokseen, kankaiden ja kukkien täyttämään tilaan ja alkoi pitää eri eläinten ääniä. Rahoittajat vain pohtivat, kuka jaksaisi laskea kuinka paljon rahaa on kulunut kukkiin ja kynttilöihin. Nämä hetket toivat väkisinkin mieleeni mielikuvan, että tälläisinä varmaan suurinosa kouluni miesopettajista näkee meidät naisopiskelijat tai muotoilijat.
Ajattelemme vain kauneutta, muotoa, kukkia, värejä, saatamme seota hetkessä ja unohdamme käytännön, bisneksen, rahan, konkreettisuuden.
Siinä Armi onkin mahtava esikuva monelle muotoilijalle ja etenkin naismuotoilijalle, koska usko unelmaan loi valtavan menestyksen ja brändin, jota toiset ihannoivat niin, että ovat yrittäneet parhaansa kopioida sitä. Armi vei marimekon mukana suomalaisen identiteetin, käytännöllisyyden, leikkisyyden, funktionaalisuuden ja erilaisen naiseuden maailmalle. Väliäkö sillä kuinka paljon rahaa niihin kukkiin ja kynttilöihin lopulta kului, sillä syntyi jotain, minkä kaikki tuntevat ja tietävät ja sen kaiken takana oli rohkea nainen.
Ajatus joka jäi päähäni elokuvasta:
On vain yksi totuus - kauneus.
On vain yksi todellisuus - uni.
On vain yksi voima - rakkaus.
